Mökkihöperö ihmettelee, minne lehmät katosivat

BLOGIN TARKOITUS

Mökkihöperön blogi kertoo Mökki Gallerian toiminnasta Kaarinan Rauhalinnassa. Mökki Galleria on Sibel Kantolan vuonna 2017 perustama taidegalleria. Galleria toimii 1800-luvun alun kunnostetussa mökissä keskellä kuvankaunista, puhdasta Suomen luontoa.

Blogi kuvaa sitä, miltä maailma näyttää mökkihöperön näkökulmasta – pienen mökin ikkunasta Kaarinan Rauhalinnassa. Pienen Rauhalinnan kautta haluamme peilata isompia ilmiöitä elämässä. Blogi käsittelee gallerian tapahtumia, kertoo tarinoita, mielipiteitä, haastattelee ihmisiä, jne. Artikkelit käsittelevät meille tärkeitä asioita kuten taidetta, luontoa, mielikuvituksen voimaa ja yhteisöllisyyttä.

KOMMENTOINTI

Blogi on myös interaktiivinen keskustelualusta. Voit kommentoida blogikirjoitusta klikkaamalla sivun yläreunassa COMMENTS. Kommenttisi, mielipiteesi ja kokemuksesi joita olet valmis jakamaan tällä sivulla, ovat meille aarteita! Ne inspiroivat meitä työssämme ja voivat myöhemmin tupsahtaa esille yllättävässä yhteydessä!

Cows&stuff

Minne lehmät katosivat?

Mökki Galleria on entinen Aallon mökki Kaarinan Rauhalinnassa. Kesän 2018 historianäyttely kertoi Aallon mökin ja sen ympäristön historiasta. Nyt punainen mökki uhmaa aikaa mäellä, metsän reunassa. Se on kuin sirpale menneisyyttä  – uhkeiden, pellolle nousseiden uudistalojen rinnalla.

Lehmä oli Rauhalinnan tavaramerkki

Näyttelyn ”Häivähdyksiä Aallon mökin historiasta” avajaisissa saimme kuulla, miten Rauhalinnan alueen tavaramerkkinä toimivat vuosikymmenten ajan pellolla laiduntavat lehmät. Helsingin tietä kulkevat matkaajat odottivat sitä näkyä, kun tultiin Rauhalinnan kohdalle, että vihreässä maisemassa pellolla tuli esiin iso lauma sonneja.

Sitten sonnit yhtäkkiä katosivat, ja se herätti ihmetystä! Ihmiset halusivat tietää, mitä oli tapahtunut, minne lehmät katosivat? Selitys oli se, että ukkonen vaikutti sonnien lisääntymiskykyyn huonontavasti; siemenen laatu kärsi ukkosenilmalla. Siksi siitossonneja alettiin pitää sisätiloissa, ja matkaajat saivat turhaan kuikuilla auton ikkunoista sonneja Rauhalinnan pelloilta. Ukkonen vei ikävä kyllä sonnit sisätiloihin.

Minni haukkui lehmille

Lapsuudestani muistan samanlaisia juttuja: miten kiva oli laskea lehmälaumojen päälukuja autosta ja seurata eläinten levollista menoa maalaismaisemassa. Joskus tosin ihmetytti se, miksi lehmä oli hypännyt toisen selkään?

Myöhemmin koiramme Minni haukkui autossa hullun lailla jokaisen havaitsemansa lehmälauman. Se poukkoili autossa vimmaisesti ikkunasta toiseen, aina sen mukaan millä puolella lehmiä näkyi, jättäen auton lasiin märkiä läiskiä kirsullaan. Muistan vieläkin, miltä koiran kynnet tuntuivat shortsien paljastamalla paljaalla reiden iholla. Me lapset takapenkillä yritimme puhua koiralle järkeä, pikkusiskoni Katja jopa peitti välillä Minnin silmät estääkseen tulevan rähinän, mutta mikään ei auttanut. Minni suoritti lajityypillistä valvontatehtäväänsä autossamme aina yhtä antaumuksella.

Mullit, sonnit ja kyytöt

Mummolassani Kauhajoella puhuttiin mulleista. Mullien keväinen laitumelle pääsy oli näytös, jossa me kaupunkilaisserkutkin saimme joskus olla mukana. Puunoksa kädessämme yritimme ohjata poukkoilevia eläimiä oikeaan suuntaan – mutta itse asiassa me olimme siinä tilanteessa yhtä säikkyjä ja epävarmoja kuin sinne tänne säntäilevät, vapaudesta holtittomiksi humaltuneet nuoret mullit.

Historianäyttelyn avajaisissa sain iäkkäämmiltä näyttelyvierailta tuon tuostakin korjauksia kielenkäytöstäni, koska en osannut käyttää lehmistä oikeita nimityksiä. Minulle selitettiin, että mulli ei ole sama kuin sonni, koska mulli ei ole vielä tullut sonniksi. – Ahaa, on siis kyse sukukypsyydestä!, ajattelin. Keinosiemennys, lisääntyminen ja ukkonen, kaikki liittyy siis yhteen! Jalostuspalvelu Rauhalinnassa ja kauas kadonneet kauniit lehmät. Väistämättä mieleeni hiipi kysymys: – Mitä kaikkea lehmien myötä on kadonnut maisemastamme – ja elämästämme?

Yllätyksekseni Tampereella lehmät eivät ole täysin kadonneet kaupunkimaisemasta, sillä Viikinsaaressa laiduntaa Ahlmannin koulun kaksi lehmää antaen maitoa saaren ravintolan käyttöön.  – Haluan nähdä ne! ajattelin heti. – On päästävä Viikinsaareen, haluan koskea kädelläni lehmän lämmintä kuvetta, nähdä karvoista pöllähtävän pölypilven! Toinen lehmistä on kyyttö. Sana kyyttö johdatti ajatukseni väistämättä Miina Äkkijyrkkään  ja hänen taisteluunsa suomenkarjan pelastamiseksi.

Tieto ja tunne

Wikipediasta selvisi, että kyyttö tarkoittaa itäsuomenkarjaa ja on uhanalainen, kuten kaksi muutakin suomenkarjan tyyppiä pohjoisuomenkarja ja länsisuomenkarja. Kiinnostavaa! Ihmeekseni löysin itseni hakemassa lisätietoa lehmistä netistä! Miina Äkkijyrkän videot avasivat oven uuteen maailmaan. Hurmaavat herkät vasikat imivät huomioni kuvissa, ja mahtavien peltilehmien merkitys avautui minulle uudella tavalla.

Mutta miksi mummoni puhui ayshire-lehmistä? Sitä asiaa selvittäessäni ajauduin netissä Kauhajoelle, lapsuuteni mummolan maisemiin – ja toisaalta Kaarinan Rauhalinnassa ennen toimineen Faba Jalostuspalvelun kotisivulle. Ympyrä on sulkeutunut, olen palannut lapsuuteni Kauhajoelle: tiedonhalu ja kaipuu jonnekin ovat tehneet tehtävänsä. Tunne, kokemus ja tieto ovat yhdistyneet minulle  merkitykselliseksi kokonaisuudeksi sanassa lehmä. Mutta rakas lukijani: millainen on sinun lehmäsuhteesi? Oletko joskus esimerkiksi pellolla astunut paljain jaloin ”miinaan”? Mitä lehmä sinulle merkitsee?

 

Teksti: Kirsi Linnamäki

 

 

9 thoughts on “Mökkihöperö ihmettelee, minne lehmät katosivat

  1. Jussi Pajuniemi

    Lentävät lehmät

    Kirjoittaessani otsikkoa ajattelin välittömästi, että entäs ne tavalliset lehmät? Eikö tässä pitänyt kirjoittaa jostain märehtivistä lehmistä? Istu alas, kirjoita joku muutamalla herkullisella yksityiskohdalla marinoitu tarina peruslehmistä. Kirjoita vaikka siitä, miten te lapsina mummolassa hypitte lantakasasta toiseen ja sitten yrititte kakkavarpailla sisälle. Tai siitä kuinka naapuri levitti lehmänlantaa pelloilleen ja siitä kuinka kovasti me lapset pelkäsimme kuivumassa olevien pyykkien haisevan. Siinä olivat vähäiset muistoni tavallisista lehmistä. Aion seuraavaksi kirjoittaa lentävistä lehmistä eli unelmistani.

    Olen lentäviä lehmiä seuraava ihminen. Ne ovat niitä lehmiä, jotka eivät välttämättä näy muiden lehmien seurassa märehtimässä seuraavaa ruohomätästä. Etsin niitä lehmiä, joilla on siniset pilkut, hassut silmälasit tai kyyneleistä kastunut nenäliina sorkkiensa välissä. Etsin niitä lehmiä joiden ruoho on välillä loppu tai niitä, jotka ovat jäänet joskus yksin laitumelle. Etsin elämässäni niitä lehmiä, jotka nauravat hersyvällä äänellä tai uskaltavat rakastaa vieressä lentäviä lehmiä. Niitä jotka lentävät parvessa ja silti uskaltavat joskus tehdä pieniä kaarroksia yksinään. Olen ollut pakotettuna tähän loputtomaan etsintään koko elämäni. Olen kulkenut pitkin maailmoja etsien aina sitä unelmien lehmää, joka lentäisi kanssani ja tekisi minusta ehjän. Lopulta pääsisin alas, asettautuisin kauniin ruohotupsun viereen ja minusta tulisi jälleen tavallisia lantakikkareita jälkeensä jättävä, pieneen osaansa tyytyväinen lehmä. Tai sonni. Miten vaan. Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Lehmäni lentävät edelleen, halusin tai en.

    Asun tällä hetkellä Berliinissä. Tämä on kovin iso niitty – täällä on paljon lehmiä ja syötävää. Olen suurimman osan ajasta ymmälläni ja märehdin kaikkea näkemääni ja tuntemaani. Tulin tänne yhden lentävän lehmän perässä, koska en voinut muuta. Se lehmä kertoi minulle, että minun täytyy tulla tänne ja kirjoittaa kirja. En ole koskaan kirjoittanut kirjaa, mutta teen sitä parhaillaan. Olen tehnyt sitä jo 150 sivun verran.

    Kirjoittaessani olen tajunnut, kuinka tärkeitä nuo lentävät lehmät ovat olleet. Olen saanut tähän mennessä elää uskomattoman kokemusrikasta elämää, aina edes ymmärtämättä sen merkitystä. Olen kiitollinen ja silti samalla koen, että nuo taivaan täyttäneet niityt ja niiden lehmät ovat hiljalleen muuttumassa. Niistä on tullut yksilöllisempiä, niiden lento on vakaampaa ja tiedän, että niistä täytyy valita välillä vain yksi. Monen lentävän lehmän seuraaminen on vakava virhe ja voi lopulta johtaa täydelliseen lehmättömyyteen. Siitä minulla on kokemus.

    “Sitten kun lehmät lentää.”- on sanonta, joka viittaa jonkun tehtävän mahdottomuuteen. Itse teen joka päivä omasta lentävästä lehmästäni totta istumalla kirjoitusohjelman ääreen ja kirjoittamalla kolme tuntia. Lehmä lentää joka päivä. Kun se lentää, annan sille ruokaa ja kiitän siitä, että se toi minut tänne Berliiniin. Täällä sen on hyvä lentää, kunnes tulee uusi lehmä ja vie muualle.

    Liked by 1 person

    1. Kiitos hienosta kommentista, Jussi Pajuniemi! Tämä vei keskustelun aivan uudelle tasolle! Tuo sanonta lentävistä lehmistä on siis sinulle rakas; pohdintasi sen ympärillä oli todella antoisaa luettavaa! Samalla sain sivistää itseäni, koska en oikein tiennyt mitä sanonta tarkoittaa – kuvittelin sen vain viittaavaan uneksimiseen.

      Like

  2. Annamari Karjalainen

    Hei,
    Minä jouduin 13 vuotiaana maatalouslomittajaksi Aino-tädille Lappiin. Hän sairastui. Kun koulut loppui, minut laitettiin Kemijärven junaan ja sieltä matkasin postiautolla Posion korpeen. Lehmiä oli navetassa viisi ja kaikki lypsettiin käsin, ja tonkka raahattiin maitolaiturille tien varteen. Aila-serkun ja tädin miehen Heikin kanssa hoidetiin homma kolmistaan, minä ehdin lypsää yhden lehmän siinä ajassa kun he lypsivät kumpikin kaksi. Minun lehmäni nimi oli Juliska, jolle lauloin “Juuliska, oi Juuliska ja Budpestin yö..” Se oli kiltti ja tykkäsi lypsämisestä. Nojasi aina minuun niin, että meinasi kaatua päälle. Sitä piti aina töniä, ettei menty nurin. Vieressä oli vihainen Kielo – kellokas eli pomo – joka yritti aina potkia minua. Ilmeisesti lauluääneni ei miellyttänyt.
    Mutta ne kello viiden herätykset! Ikuisesti muistan Heikin huudon vinttin, jossa nukuimme: “Aila ja Ansku, hoi, alkaahan joutua lypsylle!” Ja unissamme lähdimme taivaltamaan kesänavettaa kohti…

    Liked by 1 person

  3. Anne Österlund

    Muistot lehmistä sijoittuvat mummolaan, Vuotjärvelle.
    Vaikka olin vain 4-5 vuotias muistan hyvin kun olin mummoni Hiljan kanssa iltaisin lypsyllä. Navettakissa sekä minä pikkutyttönen istuimme vain vajaan puolen metrin päässä lehmästä ja mummosta. Mummo lypsi ensin puoli ämpärillistä maitoa ja sitten sain maitosuihkeen suoraan
    suuhun. Ai että se maistui silloin hyvältä. Kissa sai odottaa kauemmin, se sai litkiä lautaselta.
    Purkitetusta maidosta en ole koskaan pitänyt. Mahtaakohan johtua siitä, kun on saanut maistaa aitoa käsittelemätöntä maitoa.

    Liked by 1 person

    1. Kirsi Linnamäki

      Oi, miten hieno muisto! Näen tilanteen silmieni edessä! Tästä näemme, että meidän suomalaisten “maalaiset” juuret eivät ole kovin monen sukupolven takana..

      Like

  4. Niina Viljanen

    Kuten blogin kirjoittajan, niin omatkin kokemukseni lehmistä sijoittuvat mummolaan Kauhajoelle. Lehmät oli kesällä tuotu niityltä lypsettäväksi . Seurasin toimitusta aidalla keikkuen. Kuinka ollakkaan lipsahdin aidalta vieressä olevaan lantakasaan. Kaupunkilaistyttö sai kosketuksen siihen itseensä. Neppiskenkä lensi kaaressa jalasta ja huutoparkuen sisälle pestäväksi 😀

    Liked by 1 person

  5. Totuuden nimissä on sanottava, että minulla ei ole lehmistä pelkästään positiivisia kokemuksia. Alle kouluikäisenä näin toistuvasti painajaista, jossa lehmä tuli ulos eteisen kaapista! Kirsi Linnamäki

    Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s